Syksy tulee; tuuli on jo sellainen kuulas, kyllä te tiedätte, sellainen joka vie kesän mennessään. Minun mielenikin on jo ihan syksyinen, melankolinen, en jatkuvasti oikein tiedä olenko surullinen vai iloinen.
Tänään oli kuitenkin vielä aika kesäistä. Tein mieluisia asioita, kuten istuskelin auton kyydissä moottoritiellä, kävelin satamassa ja juttelin kalastajapapparaisen kanssa. Hän oli vähän töykeä, vähän ronski, mutta juuri sellaisella tavalla joka ei ärsytä vaan hymyilyttää. Aurinko paistoi ja siristelin jotta näkisin sataman hienot veneet paremmin. Oli lämmin ja olin ylipukeutunut, tietenkin. Näin paljon turisteja ja teki mieli mennä puhumaan heidän kanssaan englantia. Ikävöin kaikkea ja en kuitenkaan oikein mitään, sellaisia vilahtavia hetkiä ja tunnetiloja vain.
Jutustellessamme niitä näitä kalastajamiehen kanssa hän sanoi että minä, nutturapää, näytän sellaiselta, joka saa työn kuin työn koska vain menen työpaikalle ja ilmoitan tomerasti että minä tulin nyt töihin, te haluatte minut koska olen täydellinen tähän työhön. Mietin huvittuneena, että enpä juuri tuohon kuvaukseen sovi. Mutta toisaalta, eikö siinä ole jotain mihin pyrkiä, ihan yleisellä tasolla? Että jos sitä edes joskus vain päättäisi onnistuvansa sen sijaan, että pelkää ihan liikaa jo etukäteen epäonnistuvansa.
Tästä viisastuneena päätin, että kun elämässäni kohta haarautuu uusi polku, aion astella sitä eteenpäin pystypäin. En anna jännityksen laamaannuttaa, koska minulla ei ole siihen varaa, ei enää koskaan. Kenelläkään ei ole.
Siispä tule vaan syksy, olen valmis ja uskon, että kaikki menee varmasti ihan hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti