sunnuntai 11. toukokuuta 2014

there is a crack in everything, that's how the light gets in


Keväässä on tuttuutta, kirkastuvia muistikuvia.

Ai niin, niinhän minä viime keväänäkin riemastuin huomattuani taloani vastapäätä seisovien puiden aivan yllättäen vihertyneen ja käsiini ilmestyneen pisamia. Ja niinhän minä silloinkin pidin parvekkeen ovea palelemisenkin uhalla auki, ulkomaailman äänet kun ovat niin huumaavia; lintujen laulu, tuulen humina ja kaupungin kumina, naapureiden keskustelut, autojen narskuna. Kevätvalo paljastaa likaiset ikkunat, kevätflunssa iskee ja kevätsateen jälkeen maailma tuntuu ihan uudelta. Viime keväänäkin pyöräilin pää pyörällä pitkin Turun katuja ja kuvittelin jokaiseen ihanaan puutaloon itselleni tulevaisuuden. Ja aivan kuten vuosi sitten, olen edelleenkin onnekas ja onnellinen, siitäkin huolimatta että tunnen aina vaan olevani jollain merkillisellä tavalla hukassa. Kuin se olisi jotain sisäänrakennettua, särö josta en osaa irrottaa.

Kevätmielen valtaavat tuttuun tapaan myös haaveet, pienet, suuret ja suurensuuret, mutta koitan jarrutella. Tässä hetkessä on ihan tarpeeksi, enemmänkin kuin tarpeeksi. Tärkeältä tuntuu haistella kukkia, iloita hyvästä voileivästä ja kauniisti ryppyyntyneistä lakanoista. Hämmästyä toisen ihanat naururypyt joka kerta uudestaan. Unohtaa harjata hiukset ja jättää meikkaamatta. Katsoa vastaantulijoita silmiin. Huomata, kuinka elämä kasvattaa uusia kerrostumia kuin huomaamatta, on sama mutta eri. Huomata, kuinka kaikki tihkuu valoa. Pakahtua valosta.

Keväässä on tuttuutta, mutta keväässä on myös uutta. Kuin lupaus jostakin. Kuin aamut, joina tulee lävistetyksi ajatuksella siitä, kuinka tänään voi tapahtua ihan mitä vaan.